Mitä Museovirasto oikein tekee?

Päivän Hesarissa pohdittiin jälleen kerran ikuisuuskysymystä, tulevan Helsingin keskustakirjaston sijaintia. Vaihtoehtoja on käytännössä jäljellä enää kaksi: Postitalo tai uudistalo Töölönlahdelle.

Olen vahvasti Postitalon kannalla, vaikka olenkin vantaalainen, ja vaikka Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ajaa voimakkaasti uudisrakennusta. Tulee mieleen väkisin ranskalaiset pompidout ja mitterandit ja muut, jotka halusivat oman jälkensä Pariisiin.

Postitalo on aivan ylivoimainen vaihtoehto. Sen sijainti on ylivertainen. Missään kohtaa Helsinkiä ihmisimassat eivät liiku niin suurina joukkoina kuin Rautatieaseman ympäristössä. Kulttuuri saataisiin lähelle kansaa.

Toinen kysymys on, mikä muu olisi järkevä käyttö Postitalolle?

Minua on jo pitkään askarruttanut Museoviraston toiminta. Räikein esimerkki kautta aikain taitaa olla Heimolan talon purkaminen, talossa kokoontui 1900-luvun alussa Suomen eduskunta. Talo oli arkkitehtoonisesti erittäin arvokas, puhumattakaan sen kulttuurihistoriallisista arvoista. Mitä teki Museovirasto silloin?

Mikä on Museoviraston rooli, tai mikä sen pitäisi olla? Käytän kolmea nykypäivän esimerkkiä.

Ensimmäinen on Postitalo. Kaiken yleisen järjen mukaan sen sijainti on paras mahdollinen keskustakirjastolle. Talo on helposti muokattavissa kirjaston käytöön tuhoamatta sen arkkitehtoonisia arvoja. Museovirasto vastustaa, koska osa Postitalosta on suojeltu.

Arkkitehtitoimisto Helin & Co kattaisi sisäpihoja kirjaston käyttöön. Pihat eivät näy ulospäin ollenkaan. Toimisto ylistää myös korkeita kerroksia, jotka ovat loistavia kirjastokäyttöön.

Pajunen haluaa Töölönlahdelle ranskalaiseen tapaan monumentin, kansa haluaa helposti tavoitettavan ja toimivan ja edullisen ratkaisun.

Toinen on Makkaratalo. Moni pitää Makkarataloa Helsingin rumimpana rakennuksena. Museovirasto pitää rakennusta oman aikansa tyyppiesimerkkinä. Talon omistaja haluaisi purkaa nyt jo turhat ajoluiskat ja autoparkit pois, jotta talon toimintaa voitaisiin kehittää ihmisystävällisemmäksi. Ko. rakennelmat edustavat monille epäinhimillisyyttä. Helsinki on pullolllaan 60-ja 70-luvun esimerkkejä - toisaalta Museovirasto oli aivan kädetön samoilla vuosikymmenillä, kun suomalaista aiempaa historiaa purettiin surutta Helsingissä.

Kolmas on Olympiastadion. Stadionilla on leikitty kissaa ja hiirtä Museoviraston kanssa. Museovirasto ei ollenkaan tajua, että kyseessä on urheilupyhättö, joka on aktiivisessa käytössä. Kun valmistauduttiin yleisurheilun MM-kisoihin, oli puhetta stadionin katttamisesta. Museovirasto torppasi kattamisen ja tehtiin torso, toimimaton ja ruma katos D-katsomoon. Ja tuuli vinkuu edelleen stadikalla ja sade ropisee ihmisten niskaan. Joka kerta, kun seuraan Huuhkajien esitystä stadikalla, minua jurppii aivan valtavasti.

Nyt Museovirasto liikahti, kun nähtiin Berliinin olympiastadionin loistavat uudet ratkaisut. Koko stadion katettiin upealla tavalla. Näin pitäisi tehdä. Berliinin olympiastadion ei ole kärsinyt modernisoinnista yhtään. Kateratkaisu on ylimaallisen kaunis ja toimiva. Minun on suorastaan aivan pakko jonain päivänä mennä Berliiniin katsomaan Hertha Berliinin matsia, ja olympiastadionia.