HS 24.2."Katja Boxbergin ja Taneli Heikan pamfletti "Lumedemokratia" ei sanoja säästele, eikä syyllisestäkään jää epäselvyyttä. Kaiken pahan alku ja juuri on suomalainen konsensuskulttuuri, joka kaihtaa avointa julkista keskustelua ja hieroo kiistakysymyksistä kompromisseja suljettujen ovien takana.
Erityisen vahingollisina Boxberg ja Heikka pitävät "suomettumisen hämähäkkejä" eli jo 1970-luvulla vaikuttaneita poliitikkoja, virkamiehiä ja muita eliitin jäseniä, joiden 1970-luvulla omaksumat asenteet ja verkostot haittaavat keskusteluilmapiiriä vieläkin.
Joukossa on tuttuja nimiä, kuten Tarja Halonen, Paavo Lipponen, Erkki Tuomioja, Erkki Liikanen ja Kalevi Kivistö. Heiltä Boxberg ja Heikka odottavat julkista tilintekoa suhteista 1970-luvun kommunistihallituksiin, katumusta ja jopa anteeksipyyntöä.
Kunnianpalautusta kirjoittajat kaipaavat muutamille aikanaan sivuraiteille ajautuneille oikeistopoliitikoille.
"Monet meistä pitävät vieläkin Tuure Junnilaa tai Georg C. Ehrnroothia pikkuisen tärähtäneinä. Oikeasti he olivat ihmisiä, jotka kannattivat vaaleja", Heikka sanoo."
Vihdoinkin härkää on otettu sarvista. Jotkut alkavat puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
1970-luvusta ja suomettumisesta on alettava puhua. Vuoden 1918-tapahtumista puhutaan suhteellisen avoimesti vasta nyt. Pitääkö meidän odottaa yhtä kauan, kunnes suomettumisesta ja rähmällään olosta aletaan puhua?
Olen Boxbergin ja Heikan kanssa samaa mieltä, että vähitellen olisi jonkun esitettävä jokunen katumuksen sana tai anteeksipyyntö. Minulle ei ritä selitykseksi, että:
- "voi, voi, olimme silloin niin nuoria ja viattomia"
- "emme tienneet asoiden oikeaa laitaa"
- "se oli ajan henki"
- "kuljin vain joukon mukana"
Kukaan yllä oleva tai muukaan vaikuttaja ei ollut kyseisenä aikana mikään murrosikäinen teini, vaan taysi-ikäinen. Jopa minäkin tiesin asian oikean laidan, että esim. "Isä aurinkoinen" ei ollut kiltti mies. Moni tiesi, millaisia diktatuureja Neuvostoliitto tai DDR olivat, KGB ja Stasi olivat tuttuja käsitteitä. Ketään ei pakotettu ajattelemaan tai kulkemaan joukon jatkona.
Henkilöt, joihin Boxberg ja Heikka viittaavaat, eivät olleet joukon jatkona, vaan sen kärjessä.
Vaadin myös Ehrnroothin, Junnilan ja Vennamon rehalibitointia. He olivat ajan suomalainen omatunto.
Ihmettelen, kuinka vähän Boxbergin ja Heikan kirjasta on julkisuudessa reagoitu. Kumpaakaan henkilöä ei ole haastateltu esim. ajankohtaisohjelmissa, mikä tällaisissa tapauksissa on yleensä tapana.
Kohta Paavo Lipponen tai Erkki Tuomioja kuittaa ylimieliseen tapaan koko kirjan ja tämän tyyppisen pohdinnan epä-älyiseksi keskusteluksi.
Onneksi aika tulee tekemään tehtävänsä. Arkistot, myös KGB:n ja Stasin, joskus avautuvat, ja saamme suoraa tietoa siitä, miten asiat olivat. Historioitsijoiden sormet syyhyävät jo. Viimeistään silloin suomalaiset vapautetaan kollektiivisesta häpeästä.
Sellaiset selitykset, kuten Leif Salmen pari viikkoa siten esitti, eivät vapauta.
Salmen totesi olevansa entinen stalinisti. Salmen tiesi tarkaan, mitä stalinismi oli aiheuttanut, ja silti hän totesi tyynesti olleensa entinen stalinisti.
Esim. Salmen ei ollut 1970-luvulla nuori ja viaton, hän tiesi raadollisen tarkkaan, miten asiat olivat.
Kohta suuri ikäluokka on kokonaisuudessaan eläkkeellä, heillä ei ole silloin juuri valtaa. Suomen muuri tulee murtumaan. Silloin asioista tullaan puhumaan.
Tekstit
5 kommenttia:
Korjaus:
Ajankohtainen kakkonen haastatteli kirjailijoita tiistaina, ja huomenna asiaa käsitellään vielä Pressiklubi-ohjelmassa.
Hyvä bloggari.
Vaatimuksesi kunnianpalautuksesta on oikeutettu.
Suomi teki todellakin aidoista demokratian puolustajista huru-ukkoja ja kansakunnan yhtenäisyyden vihollisia. Anteeksipyyntö on osoitettava mainitsemiesi isännmaan- ja demokratian ystävien perheille.
Salmenin kylmä vastaus ei hämmästytä minua. Maamme on vieläkin täynnä "kulttuuriväkeä" joiden henkilökohtainen tragedia on, etteivät he päässeet koskaan toteuttamaan sisäistä politrukkiaan kommunistisessa Suomessa. Koppalakin kanssa....
Ja mitä demareihin tulee, minäkin toivon että arkistot kertovat totuuden. Sori, Hakaniemi.
Suurin sankarini, ja ehdottomasti merkittävin isänmaamme puolustaja kylmän sodan aikana on kuitenkin edelleen kommunismin ja Moskovan vihollinen numero 1, s u p e r d e m a r i Väinö Tanner. Tämä asia selviää jo kotimaisen historian abc-kurssilla (Suomen historian Pikkujättiläinen riittää).
Out
Tannerin jälkeen ovat em. sijoilla
2. Suomen kansa
3. Mannerheim
4. SAK (demarisiipi, se CIA:n rahoittama)
Out...
Suomen kansan minä pudottaisin top tenistä kokonaan pois.
- degeneroitunutta sukupolvelta toiselle periytyvää ajattelua ja äänestyskäyttäytymistä
- perässähiihtäjiä koko sakki
- emme vaadi mitään, lammasporukkaa
- itkemme vahvan presidentin vallan perään
- päihimme sopii vain yksi ajatus kerrallaan
Juuri 1970-luku vahvistaa tämän. Suomalaisia pidettiin silloin outolintuina, meidät rinnastettiin silloin sellaisiin diktatuureihin kuten Castron Kuuba tai Titon Jugoslavia. Meillä oli Kekkosslavia.
Eikä vain rinnastettu. Itse me halusimme kulkea tässä loistavassa rintamassa kolmantena vaihtoehtona idän ja lännen välissä. Jopa ruotsalaiset pääsivät ilkkumaan meille.
Vain SUURI KRIISI pistää niveliimme liikettä, mutta se vaatii oikeastaan maailmansotaa. 1940-luvun ihmisille olen kiitollinen.
Out...Tannerista...
Lapsuuteeni kirjahyllyyn kuului Tanner. Yksi kirjoista oli "Sirpin ja vasaran tie", joka taisi kuvata juuri stalinismia. Kirjaa tuli jo kymmenvuotiaana selattua paljon jo hienojen kuvien takia, Stalinin ennen ja jälkeen kuvia, päitä pois joko retusoimalla tai kuvia muuten käsittelemällä. Upein kuva oli se Stalinin ylimmän upseeriston ennen ja jälkeen kuva, joka toinen nuppi poissa.
Stalin puhdisti kokonaisia kansoja, maailman toiseksi tehokkain "retuseeraaja" heti Maon jälkeen, Hitler oli diletanttikolmonen.
Ymmärrät varmaan, kuinka suuri hämmästykseni oli, kun noin kymmenen vuotta myöhemmin ja vähän aikaisemminkin, suomalainen "älymystö ja kulttuuriväki" alkoi osoittaa "joukkovoimaansa" itkemällä ja laulamalla stalinismin perään, jotkut jopa Maon perään! Meinasi tulla oksennus.
Ja se Suomen kansa peesasi, ja meidän oma suuri johtajamme vain nyökytteli näille raikkaille nuoruuden ajatuksille ja tuulahduksille.
Minä matkustelin paljon jo lapsena. Nuorena lukiolaispoikana ensimmäinen omatoimimatkani ei suuntautunut aurinkorannoille, vaan Varsovaan. Lentokentältä tultuani kävelin pitkin pääkatu Marzalkowskaa ja itkin. Viidessä sekunnissa tajusin, mistä on kyse.
Olin todella iloinen, kun Europan sotatanner Puola liittyi vapaaseen EU:n. Me kaikki olemme heille velkaa, erityisen iloinen olen siitä, että saksalaiset yrittävät nostaa puolalaisia jaloilleen.
Nämä "seiskytluvun hihhulit ja heidän peesaajaansa" eivät saa minulta mitään sympatiaa.
Se sirpin ja vasaran tie oli arvo poika tuomisen kirja, anteeksi kaikille. Isän kirjoja olivat siis.
Lähetä kommentti